Porin itse tehty nuorisoyhteisö

Porin teatterinuoret harjoittelivat ahtaissa työväenopiston tiloissa vuonna 1980. Koska ryhmiä oli silloin jo kolme, eivätkä silloiset virkailijat oikein kestäneet meluavia lapsia ja nuoria, teatterinuoria kehotettiin hakeutumaan muualle. He kiertelivät porukalla ympäri kaupunkia etsimässä sopivaa uutta kiinteistöä.

Erja Lehtonen opiskeli Annankatu 6:ta vastapäätä olevassa lukiossa ja huomasi kadun toisella puolella olevan Teikitin paitatehtaan kiinteistön olevan tyhjä.

”Kiinnitimme kyseisen kiinteistön oveen plakaatin, jossa ilmoitimme, että ’tämä kiinteistö on vallattu taiteen/kulttuurin palvelukseen’. Meillä kävi myös sikäli hyvä säkä, sillä eräs ryhmämme jäsen sattui seurustelemaan kyseisen paitatehtaan entisen omistajan tyypin kanssa.” Näin he pääsivät sisälle katsastamaan paikkoja, koska saivat houkuteltua kyseisen ihmisen hankkimaan kiinteistön avaimet. Nuoret totesivat tilan sopivaksi ja alkoivat suunnitella sen valloitusoperaatiota.

Nykyään Annankatu 6:n, tuttavallisemmin Anniksen, vastaavana ja hankevastaavana toimiva Lehtonen kertoo Anniksen syntyneen vastaamaan teatterinuorten tilan tarvetta, mutta itse asiassa Annis tuli vastaus huomattavasti laajempaan tarpeeseen, mikä kävi varsin nopeasti ilmi. Porissa ei perinteisenä urheilukaupunkina noteerattu hänen mukaansa lainkaan lasten- ja nuorten omaehtoista kulttuuria.

”Vaikka tarve ja varsinkin ongelman ratkaiseminen ja toimeen tarttuminen lähti teatterinuorista, olimme tietoisia siitä, että myös muilla ryhmillä, kuten esimerkiksi Vihreällä teatterilla ja bändeillä on huutava pula harjoitus- ja esitystiloista. Koska kiinteistössä oli tilaa riittämiin, päätimme jo varhaisessa vaiheessa pyytää Porin elävän musiikin ystäviä Pelmua ja Vihreää teatteria mukaan Anniksen toimintaan.”

Porukka koostui pääasiassa 16-20-vuotiaista nuorista, mutta aivan alusta lähtien mukana oli myös varhaisnuoria ja lapsia.

”Mukana oli myös Noora Männistö, joka oli silloin noin 30-vuotias. Hänen ansiostaan emme joutuneet varsinaisesti valtaamaan Annista. Hän nimittäin ehdotti, että varaisimme ennen varsinaista valtausta audienssin kaupunginjohtaja Martti Sinisalmelta ja yrittäisimme sitä kautta saada tilan käyttöömme ja yllättäen se onnistuikin.”

Vetovoimatekijäksi

Erja Lehtonen kertoo Anniksen olemassaolon olleen näiden lähes 40 vuoden aikana säännöllisin välein uhattuna.

”Nykyään Anniksen fyysinen olemassaolo on turvattu, koska rakennus on kaupungin suojelukohde. Toimintaedellytysten puolesta joudumme kuitenkin edelleen ajoittain kamppailemaan, tosin vähenemässä määrin.”

”Nykyään Annis lasketaan yhdeksi Porin Kaupungin vetovoimatekijäksi, näin ei todellakaan ole ollut aina, eivätkä kaikki vieläkään koe asiaa näin. Koska Annis poikkeaa toimintaperiaatteiltaan, toiminnan laajuudellaan sekä aktiivisuudellaan muista kaupungin yksiköistä, löytyy aina joku joka yrittää laittaa tavalla tai toisella kapulaa rattaisiin, joku jota jostain syystä nyppii Anniksen suosio ja jopa menestys”, Lehtonen pohtii.

Anniksen vapaa, välitön ja luova ilmapiiri aiheuttaa jonkinlaista irrationaalista vihaa tietyn tyyppisissä henkilöissä.

”Varsinkin heissä jotka ovat jo vuosikymmeniä odottaneet, että ’tämä rotankolo’ vihdoin ja viimein lanattaisiin maan tasalle. Tosin he ovat tätä nykyä kyllä todella pieni, sukuputtoon kuoleva vähemmistö. Porilaiset ovat ottaneet Anniksen omakseen ja heistä löytyy vahva tuki, joka tietenkin vaikuttaa myös poliittisiin päättäjiin.”

Annislaiset, varsinkin edelliset sukupolvet, ovat joutuneet säännöllisin väliajoin taistelemaan Anniksen ja Anniksen edustaman, yhteisöllisyyteen, luovuuteen ja suvaitsevaisuuteen perustuvan toimintaperiaatteen puolesta.

”Tiettyjen tahojen on ollut hyvin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä sitä, että on olemassa Anniksen kaltainen spontaani, itseohjautuva, byrokratiasta ja tiukoista säännöistä vapaa toimintaympäristö, jossa asioista päättävät ja sopivat keskenään tekijät, eli lapset, nuoret ja nuoret aikuiset. Eli mikään ulkopuolinen taho ei määrittele tai suunnittele Anniksen toiminta eikä sen sisältöä. Tosin aika ajoin sitä on kyllä tuloksetta yritetty.”

Käyttäjien itsensä näköinen

Alun alkaen Annankatu 6 toimi Porin kulttuuritoimen alaisuudessa ja silloinen kulttuurisihteeri Sulo A. Salo suhtautui erittäin myötämielisesti Anniksen toimintaan, Erja Lehtonen muistelee. Tämä auttoi suuresti alkuun pääsemisessä.

”Kun hän jäi eläkkeelle, tilanne muuttui radikaalisti. Hänen tilalleen valittiin kulttuuritoimen johtaja, joka ilmoitti heti kättelyssä, että hän aikoo ensi töikseen lopettaa Anniksen ja videopajan toiminnan. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut, mutta sai kuitenkin paljon pahaa aikaiseksi. Esimerkiksi kaikki Annikselle osoitetut määrärahat käytettiin muihin tarkoituksiin.”

Tässä vaiheessa Lehtosen mukaan alkuperäinen porukka oli lähtenyt muualle opiskelemaan eivätkä jäljelle jääneet nuoret osanneet pitää puoliaan.

”Hän myös otti tiloja pois nuorten ja lasten käytöstä ja jakoi niitä hyvin epämääräisille aikuisryhmille, jotka alkoivat käyttää yksinvaltaa Anniksella. Nuoret ja lapset oli konkreettisesti ajettu nurkkaan, eikä heillä ollut enää mitään sanavaltaa. Talon kunto rapistui, koska kaikki remontointisuunnitelmat oli haudattu ja niinpä vanhoista sähköjohdoista syttyi kytöpalo, mikä aiheutti sen, että nykyisen aulan silloiseen puulattiaan tuli suuri reikä.”

”Tämä olisi ollut hyvä syy purkaa koko talo, mutta samainen kaupunginjohtaja Martti Sinisalmi, joka oli antanut tilan käyttöömme, päättikin yllättäen toisin. Annis siirrettiin pois kulttuuritoimen alaisuudesta teknisen palvelukeskuksen toimitilayksikön alaisuuteen.”

Tämä oli Lehtosen mukaan nerokas ratkaisu. ”Samalla palkattiin kaksi vanhaa annislaista, Antti Kaunisto ja minä, huolehtimaan ja kehittämään Anniksen toimintaa ja ennen kaikkea palauttamaan Annis alkuperäiseen tarkoitukseensa. Annis toimi kahdeksan vuotta toimitilayksikön alaisuudessa minkä ansiosta korjaustyöt aloitettiin uudestaan.”

Annis siirrettiin takaisin vuonna 2006 toimitilayksikön alaisuudesta kulttuuritoimen alaisuuteen ja tänä vuonna se siirtyi hallinnonuudistuksen myötä sivistystoimen alaisuuteen.

”Mikään ulkopuolinen taho ei edelleenkään määrittele Anniksen sisältöä, vaan käyttäjät määrittelevät sen itse.”

Poikkitaiteellisuuden tyyssija

Annista voidaan hyvällä syyllä kutsua sosiaaliseksi kulttuurikeskukseksi. Tila on antanut jo lähes 40 vuotta porilaisille nuorille lapsille ja vähän muillekin mahdollisuuden toteuttaa taiteellisia visioitaan talon taiteellisesti ja henkisesti vapaassa yhteisöllisessä ilmapiirissä.

”Annis on sen käyttäjille, varsinkin vakituisille, henkinen koti, jonka on antanut hyvät eväät loppuelämälle. Näin he ovat ainakin itse kertoneet. Annis on syrjintävapaa vyöhyke, joks on asia josta olemme erityisen tarkkoja”, Erja Lehtonen painottaa.

Anniksella toimii vakituisesti kymmenen teatteriryhmää ja kausiluonteisesti harjoittelevia ryhmiä, 10-12 bändiä ja tämän lisäksi tulee kaikki muu toiminta. Vuotuinen kävijämäärä pyörii 60 000 ihmisen ympärillä. Aulatila toimii vapaana näyttelytilana, jossa erityisesti aloittelevat taiteilijat, voivat pitää taidenäyttelyitään ilman korvausta. Anniksen sisäpiha oli myös pitkään suomen ainoa laillinen graffitimaalauskohde.

”Anniksen tilat ovat ahkerassa käytössä aamusta iltaan. Arkipäivisin talossa toimii Step by step – nuorten kulttuurialan elämänhallinta ja työllisyyshanke. Nyt on meneillään jo toinen kolmen vuoden hanke. Tällä kertaa ESR-rahoitteinen. Hankkeen lisäksi Annis on erittäin suosittu työkokeilu- ja työssäoppimispaikka. Opiskelijat suorittavat myös mielellään opinnäytetöitään Anniksella”.

Iltaisin Anniksen valtaavat eri teatteriryhmät ja bändit. Pääasiassa harrastajaryhmät, mutta ajoittain myös vapaat ammattiryhmät. Iltaisin ja varsinkin viikonloppuisin eri kulttuurijärjestöt ja yhteisöt järjestävät eri kulttuuri- ja taidetapahtumia; esimerkiksi nykytanssiesityksiä ja festivaaleja, eri musiikki- ja bänditapahtumia, elokuvailtoja ja elokuvafestivaaleja, vierailuesityksiä ja teatterifestivaaleja, monikulttuurisia tapahtumia, lastentapahtumia, kalenterivuositapahtumia, markkinoita, pelitapahtumia, seinämaalaustapahtumia, leirejä ja kursseja.

”Suhtaudumme myötämielisesti kaikkeen mikä ei sodi humaania perusideologiaamme vastaan. Annis ei myöskään ole paikka, minne voi tulla tekemään bisnestä ja takomaan rahaa. Kyse on siis lähinnä marginaalissa toimivista, eettisistä, voittoa tavoittelemattomista yleishyödyllisistä yhdistyksistä, organisaatioista, yhteisöistä ja työryhmistä”, Lehtonen painottaa.

Anniksen käyttäjät eli niin lapset ja nuoret kuin nuoret aikuisetkin toteuttavat itse omaa toimintaansa haluamallaan tavalla. Lehtosen mukaan työntekijöiden tärkein tehtävä on auttaa heitä toteuttamaan omia ideoitaan ja projektejaan, sekä olla heidän tukenaan ja puolellaan mitä tulee esimerkiksi juuri päättäjien kaltaisiin tahoihin.

”Varsinkin lasten ja nuorten on vaikeaa pitää puoliaan aikuisten yhteiskunnassa. Heiltä puuttuu usein keinot ja tieto siitä miten kannattaa toimia ja lopputulos voi olla, ilman hyväntahtoisia ja suvaitsevaisia aikuisia, aggressiivinen, negatiivinen ja vääristynyt.”

Anniksessa parasta on Lehtosen mukaan yhteisöllisyys, vapaus, iloinen avoin ilmapiiri, suovaitsevaisuus, eri-ikäiset ja erilaiset ihmiset, tasa-arvoisuus, toiminnan moninaisuus ja pakottomuus, lupa innostua ja kokeilla asioita. ”Sekä tietty itse rakennus ja sen sijainti.”

Muistisääntönä annislaiset pitävät Hjalmar Söderbergin mietelausetta joka pätee erityisesti nuoriin ja lapsiin: ”Ihminen tahtoo tulla rakastetuksi, tai sen puutteessa ihailluksi, tai sen puutteessa pelätyksi, tai sen puutteessa inhotuksi ja halveksituksi. Ihminen tahtoo herättää toisissa jonkinlaisen tunteen. Sielu kavahtaa tyhjiötä ja hakee yhteyttä hintaan mihin hyvänsä.”

© Teksti: Juha Säijälä / Kulttuurivihkot / Kuva: Martti Kaartinen