Nuori sotilasjuntan vastainen Tina Staikou kiinnitteli vuonna 1973 julisteita ja kirjoitteli seiniin ”Diktatuuri alas!” »Minulle se oli suuri juttu», muistelee elämänsä hyväntekeväisyydelle omistanut nainen. Staikoun egyptinjuutalainen perhe oli vasemmistolainen. Kaikki vastustivat sotilasjunttaa. Staikou itse päätyi diktatuurin vastaisuuteen vanhemman ystävänsä kautta.
»Hän oli hyvä ystäväni, olin rakastunut häneen. Olin 18-vuotias ja jouduin sotatuomioistuimeen. He eivät saaneet kiinni ulkomailla oleilevia johtajia, joten he pidättivät meitä nuoria. Minut otettiin kiinni marraskuun lopussa ja kyseltiin tunsinko joitakin johtajia. En tietenkään tiennyt mitään, se oli olevinaan todella sankarillista», hän nauraa. »Mutta se oli totta, kuka nyt kertoisi puolueen salaisuuksia nuorelle tytölle!» Staiku joutui vankilaan 17:ksi päiväksi.
»Vankilassa minulta murrettiin kaksi hammasta, meitä hakattiin ja potkittiin. Vapauduttuani kävin koulun loppuun.» Juntta kaatui heinäkuussa 1974. »Olen siis nainen, joka kaatoi diktatuurin kirjoittelemalla seiniin!», Staikou nauraa hersyvästi.
Omituisen epäkorruptoitunut
Parikymppisenä Tina Staikou oli saanut tarpeekseen politiikasta. »Se oli kaikki valetta. Jopa kommunistit valehtelivat kuin pikkuporvarit. Lähdin Englantiin opiskelemaan kliinistä psykologiaa. »Palasin Kreikkaan mennäkseni naimisiin mieheni kanssa”, siitä on nyt 32 vuotta.»
Staikou opiskeli Kreikassa sosiaalityöntekijäksi, jonka jälkeen sai työpaikan mielisairaalasta. Siellä hän toimi psykologina kaksi vuotta.
»Sain siivoojan palkkaa, koska tuohon aikaan ei tunnettu psykologiaa, eikä sitä vielä opetettu missään. Todellisuudessa potilaat olisivat tarvinneet enemmän lakimiestä kuin psykologia, koska sairaanhoitajat ja erityisesti ylihoitaja tekivät paljon rahaa mielisairaiden eläkkeillä. Jos et ole korruptoitunut tässä maassa, olet omituinen ja ihmiset ajattelevat: ”Kuka oikein luulet olevasi?”», Staikou hämmästelee omaa kansaa.
Hän puolusti siis ihmisiä, joita käytännössä ryöstettiin. Erityisesti niiden eläkkeistä otettiin rahaa, joilla ei ollut sukulaisia. Staikou kirjoitti raportteja, mutta kukaan ei päässyt lukemaan niitä, koska ne ”katosivat”. »Sitten kotiini alkoi tulla nimettömiä uhkauspuheluja. Jokaista, joka yritti taistella potilaiden puolesta, uhkailtiin.»
Vuonna 1988 Staikou lähti taas. Meni Yhdysvaltoihin, aloitti alusta. »Mieheni ei tullut mukanani, hän kävi jouluisin, minä palasin kesäksi. Miehelläni oli tuolloin 35 palkollista arkkitehtitoimistossaan.»
Staikou vietti vuoden New Yorkissa ja kahdeksan kuukautta Washington DC:ssä työskennellen kodittomien suojissa. George Bush vanhemman hallitus oli vallassa. »Yhdysvallat ei siihen aikaan ollut sodassa minkään valtion kanssa. Suurin ongelma oli HIV ja kodittomat. Washington DC:ssä oli myös erittäin korkea rikollisuusprosentti, pahempi kuin kolmannessa maailmassa. Näistä ongelmista pidettiin hyvin matalaa profiilia. Washingtonissa kodittomien suoja oli juuri Valkoisen talon alapuolella. Katselin samanaikaisesti Valkoista taloa ja tuhansia kodittomia edessäni!»
Elämän tarkoitus Intiasta
Tämän jälkeen Tina Staikou sai töitä intialaisia yhteiskuntarakenteita elvyttävästä ASSEFA-järjestöstä.
»New York Timesissa oli ilmoitus, soitin sen perusteella ja he palkkasivat minut. Työskentelin kaksi vuotta Intiassa kodittomien lasten parissa. Valmistelin heitä koulua varten, opetin kirjoittamaan sanoja ja verbejä, itse koulutunnit piti intialainen nainen. Työnkuvaani kuului myös kierrellä pyytämässä lapsille ruokaa suurlähetystöistä. Kävin myös kirjeenvaihtoa pakistanilaisten ja kreikkalaisten lasten kanssa, jotka olivat osallistuneet tunneille. Lisäksi annoin rokotuksia lapsille.»
Pakistanista tuli joka vuosi tuhansia orpoja Keralan kouluihin ja orpokoteihin. »Se kuului sovitteluohjelmaan. Jos sinulla oli vaikka pikkuserkku Keralassa, sait tuoda lapsesi sekä kouluun että sairaanhoidon piiriin ja noin parin vuoden jälkeen, riippuen ohjelmasta, sait lipun takaisin Pakistaniin.»
Staikou kertoo rakastavansa intialaisia ja Intiaa, hän halusi elää elämänsä kuolemaan saakka tuossa maassa. »En tosin rakasta Intian politiikkaa, se pitää sisällään valtavaa syrjintää. Kerran eräs intialainen tuli luokseni ja yritti myydä minulle vuoden ikäisen tytön kymmenellä dollarilla, kieltäydyin ja hän pyysi yhdeksää, luuli minun tinkivän. En valitettavasti ostanut tyttöä. Toivon, että olisin voinut.»
Intiassa Staikoun tiimi työskenteli Keralan ympäristössä. Sitä pidetään maan rikkaimpana alueena, mutta ihmiset nääntyivät siellä. »Intiassa saatat löytää elämän tarkoituksen, mutta samanaikaisesti olet hämmennyksissä kaikesta ympärilläsi pyörivästä onnesta ja onnettomuudesta. Tuossa maassa ei kuitenkaan tulla hulluksi. Köyhät eivät liioittele, he ovat syvästi fatalisteja. Intiassa kaikella on tarkoitus.»
Yhdysvaltojen murtama
Tämän jälkeen Tina Staikou meni Vietnamiin Ho Chi Minhin kahdeksaksi kuukaudeksi saman ASSEFA-organisaation toisen haaran kautta. Vuonna 1976, jolloin Saigonin nimi vaihdettiin Ho Chi Minhiksi.
»Työskentelin siellä syöpälasten orpokodissa. Se oli tulos amerikkalaisten sodassa käyttämistä kemikaaleista. Kasvaimia oli lapsilla ja jopa puilla.» Lapsista ei huolehtinut kukaan. Osa heistä selvisi, osa kuoli. »Se oli liikaa minulle. Sairastuin, immuunisysteemini kaatui. Erilainen ilmasto, erilaista ruokaa, liikaa stressiä.»
Saapuessaan Kreikkaan lomalle Staikou ei koskaan palannut takaisin Vietnamiin. »Viikon kuluttua Kreikkaan saapumisestani murruin. Hiukseni tippuivat stressin vuoksi ja viikossa jouduin hankkimaan silmälasit. Olin 33-vuotias ja tunsin itseni hyvin sairaaksi.» Hiukset kasvoivat ajan myötä takaisin, mutta näkö ei palautunut kunnolla koskaan.
»Minulla oli onneksi hyviä ystäviä, jotka auttoivat minua. Aloin miettiä, mitä tekisin seuraavaksi. Ryhdyin käymään läpi järjestöjä, jotka eivät ole hallituksen alaisia. Kävin läpi esimerkiksi The Smile of a Child -järjestön. Halusin löytää jotain rehellistä, puhdasta ja antoisaa.»
Staikou kierteli kaksi vuotta ympäriinsä. »Välillä kaikki oli hyvin, mutta toisaalta esimerkiksi erään hyväntekeväisyystalon omistaja sai rahaa Euroopan yhteisöltä toimintaansa, jakoi kyllä ruokaa, mutta asui itse hyväntekeväisyyttä varten tarkoitetussa talossa.»
Uutta toivoa etsimässä
Vuonna 1990 Tina Staikou aloitti kolmen ystävänsä kanssa tavan, johon Kreikassa ei oltu totuttu: »Jaoimme ympäri maailmaa palkintoja ihmisten hyvistä teoista. Muualla maailmassa sanotaan bravo! Täällä ei.» Kun Staikou luki jotain pientä lehdestä, vaikka ”tämä opettaja antaa ilmaistunteja”. He tekivät pienen paketin, jossa oli lahjoja ja lähettivät sen tuolle henkilölle anonyymina.
»Lähetimme paketteja kaikkialle: Afrikkaan, Romaniaan, Kreikkaan, Turkkiin. Kaikkialle, missä luimme tapahtuneen jotain hyvää. Viimeisin paketti meni henkilölle, joka oli pelastanut kissanpennun puusta. Teemme sitä edelleen. Tuntuu hyvältä antaa. Bravo! saattaa viedä ihmisen pitkälle», Staikou iloitsee.
Sosiaalihuolto ei ole Kreikassa koskaan ollut hyvä, mutta nyt sitä ei ole ollenkaan. OAED-organisaatio takaa pari vuotta työskennelleille ja työstä erotetuille 300 euroa puoleksi vuodeksi, sen jälkeen ihminen jää tyystin omilleen. Orpokodeissa ja vammaisten kanssa työskentelevät ihmiset eivät ole saaneet palkkaa nykyisen talouskriisin aikana neljästä kuuteen kuukauteen.
»Heitä ei koskaan ole ollut paljoa, nyt enää muutama. He eivät ole vapaaehtoisia, vaan valtion työntekijöitä, mutta heille ei makseta, koska ei ole rahaa. Koko Kreikassa meillä on ollut aina liian vähän työntekijöitä lastenhuollossa, sairaaloissa ja vastaavissa laitoksissa. Aina vain vähemmän ja nyt vähemmän kuin koskaan.»
Staikou piti vuosia pelkästään yksityistä psykologin vastaanottoa. Hän luki lehdistä kuinka pakolaisia virtaa Ateenaan ja mietti mitä voisi tehdä heitä auttaakseen. »Vuokrasin pienen asunnon ja soitin parille tutulle. He tulivat apuun. Halusimme pitää kreikan ja englannin ilmaistunteja, kiinnitimme mainoksia ympäriinsä ja ihmisiä tuli ja tuli ja tuli ja tuli. Suurin osa heistä oli nuoria tyttöjä äiteineen. Iltaisin minulla oli patjoja lattioilla, koska jotkut heistä nukkuivat puistossa Agios Panteleimon kirkon edustalla, ja näin he saivat katon päänsä päälle.»
Pikkuhiljaa samassa talossa asuvat alkoivat huudella: ”Vie nuo huorat pois täältä! Saamme heiltä syfiliksen!” Kolme kertaa Staikou kiinnitti heidän oviinsa lakipaperin, jossa kehoitettiin jättämään pakolaiset rauhaan, mutta huutelu jatkui: ”Pois täältä, ette te asu täällä, pois täältä huorat!”
»Kolmannen kerran jälkeen tuli armeijassa työskennelleet vanha mies ja poika ja eräs albanialainen hakkaamaan pahoin minut ja toisen vapaaehtoisen. Häneltä revittiin lävistyskoru ja paljon verta alkoi vuotaa, se teki kohtauksesta näyttävän: lapset alkoivat huutaa. Poliisi tuli ja asemalla meitä kohdeltiin tappelun aloittajina, meidän piti seistä asennossa. Soitin asianajajalleni; vastapuoli haastoi meidät ja me heidät.»
Poliisiasemalla on aina toimittaja kyttäämässä uutisia, niin tälläkin kertaa. Kolme päivää myöhemmin Staikoulle soitettiin, että hän on sanomalehdessä kasvoineen kaikkineen jutun tiimoilta. Tämän jälkeen vuokranantaja hääti heidät asunnosta.
I´m here
»Sitten eräs nimettömänä pysyttelevä mies soitti ja tarjosi taloa käyttööni. Raivostuin ja huusin hänelle: ”Eikö sinulla ole ketään muuta kenen kanssa leikkiä! Minulla on tekemistä!” Mies vastasi hätäisenä: ”Ethän lyö luuria korvaan, tule katsomaan taloa.”»
Tina Staikou meni katsomaan rakennusta. Se oli sisältä kamalassa kunnossa, ollut hylättynä 17 vuotta. Hän keräsi parinkymmenen ihmisen porukan ja he remontoivat nelikerroksista taloa noin kuukauden päivät.
»Sitten aloin kävellä ympäriinsä Agios Panteleimonin naapurustoa ja pyysin asunnottomia muuttamaan rakennukseeni. Joskus minulla oli afganistanilainen poika mukana tulkkina, muulloin käytin paria osaamaani! sanaa ja ruumiinkieltä kertoakseni, että tarjoan nukkumapaikkaa. Alueen lapsilla oli hyvin alkeellisia, itsetehtyjä leikkikaluja ja ne herättivät minussa tunteen, että olisin matkustanut ajassa neljäkymmentä vuotta taaksepäin.»
Hostellin nimeksi tuli I´m here, Olen tässä. Parin vuoden päästä hostelli oli tunnettu sairaaloissa, pakolaistoimistossa, Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja muissa organisaatioissa. Nämä kaikki soittivat tarvittaessa kysellen onko hostellissa tilaa. Siellä asui ihmisiä Kongosta, Sierra Leonesta, Egyptistä, Iranista, Irakista. »Hostellin säännöt olivat seuraavat: Siellä asuttiin puolikasta asuntoa, yhteisessä käytössä oli keittiö, kylpyhuone ja vessa. He saivat ruokaa, vaatteita, huonekalut, kaiken tarvittavan.»
Tarvikkeet Staikou sai omien sanojensa mukaan ”kerjäämällä” eri firmoista ja lähettämällä kirjeitä toiminnastaan. Esimerkiksi makaronia Staikou sai 200 kiloa kerrallaan.
»Laitoin ne säilöön ja annoin viikottain viisi pakettia per perhe, koska jos olisin antanut kaiken kerralla, he olisivat myyneet ne ja halusin, että lapset saivat syödäkseen.» Staikoulla oli apunaan vain kaksi ihmistä. Toinen piti ilmaisia kreikan tunteja talossa, toinen leikki lasten kanssa viikoittain. Monet ihmiset lahjoittivat vaatteita ja huonekaluja. »Kukaan ei halunnut tulla paikan päälle, heitä pelotti ja iljetti.»
Staikou suree sitä, että heillä oli valtavasti ongelmia fasistien kanssa. Hän kertoo esimerkin: »He polttivat hostellin viereisen talon niin että siellä oli ihmisiä sisällä. He avasivat sisäänkäynnin, heittivät sisään bensalla sytytettyä materiaalia ja lukitsivat oven, niin etteivät ihmiset sisällä pystyneet sitä aukaisemaan. Sisään jääneet joutuivat rikkomaan oven lasin ja saivat naarmuja ja avohaavoja. Tuon jälkeen pidimme hostellin ovet visusti lukossa. Olimme hyvin peloissamme.»
Lopulta, noin viiden vuoden päästä, kaikki oli liikaa yhdelle ihmiselle ja Staikou joutui lopettamaan toiminnan. »Minun piti taistella pitääkseni talon siistinä, minun oli mahdotonta valvoa ketä asuntoon tuotiin öisin ja mitä tarkoitusta varten. Kreikka o! li vain askel Eurooppaan heille. Tiedän kuitenkin, että lyhyen ajanjakson tarjosin heille turvaa. Jotkut heistä edelleen soittavat minulle kiitollisena, erityisesti jouluisin.»
Kommunikoimattomat kreikkalaiset
Tina Staikou arvioi, että kreikkalaisilla ei tule olemaan hyvä tulevaisuus, eikä kansa tiedä miten käsitellä sitä. »Psykologisesti olemme maassa. Emme katso toisiamme silmiin. Toisiamme kohtaan meillä alkaa nousta eläimellisiä tunteita. Aggressiota, turhautumista. Olemme hyvin aggressiivisia toisiamme kohtaan.»
Eikä kirkko Staikoun mukaan auta, se haluaa olla vakiintunut, eikä auta ihmisiä todella kohtaamaan toisiaan. »Kreikkalaiset eivät lue, eivätkä kommunikoi. Kielemme ei auta meitä, se on kuin teidän kielenne. Puhutte yksinänne teidän kieltänne, me puhumme yksinämme meidän kieltämme.»
»Esimerkiksi italialaiset ja rankalaiset, he kommunikoivat, koska heidän kielensä perustuu latinaan», Staikou havainnollistaa.
»Meidän kielemme on autistinen, me olemme autistisia. Kreikkalaiset eivät osaa tehdä yhteistyötä. Kouluissa ei koskaan pyydetä esimerkiksi tekemään esitelmiä yhdessä. Kaikki kirjoittavat omaa juttuaan.» Kymmenen vuoden päästä Staikou haaveilee elämästä saarellaan Kealla orpojen lasten, kissojen ja koirien kanssa.
»Minulla on siellä mahtava paikka, laajalti nurmikkoa ja pieni talo. Silloin kun on selkeää voin nähdä yhdeksän saarta parvekkeeltani», nykyään psykologin vastaanottoa pitävä Staikou maalailee.
© Teksti: Juha Säijälä / Kulttuurivihkot / Kuva: Noora Ojala