Iida täs moi!

Turkulainen huonekalurestauroinnin artesaani Iida Leppänen – paremmin Iida Umpikujana tunnettu – on laulanut hauskaa, mutta myös melankolista folk-poppia kahdeksan vuotta. Lähes 400 keikkaa tehnyt laulaja-lauluntekijä ei kyllästy, vaan innostuu aina.

– Kuusivuotiaana aloitin soittamaan viulua. Se ei ollut alkuhuuman jälkeen niin mielenkiintoista. 14- vuotiaana ryhdyin soittamaan saksofonia Turun koululaisorkesterissa.

Orkesterissa oli niin puhallin- kuin jousisoitinpuolet. Iidan piti suorittaa pieni testi, jossa mitattiin rytmitaju ja sävelkorva, eli antaa pieni musiikillinen taidonnäyte. 
– Tämä oli hienoa, sillä musiikkiopistojen lukukausimaksut ovat kalliita. Orkesterin myötä kävi hyvä tuuri, sillä minulla oli mahtava saksofonin soitonopettaja. Olin hänen puhallinsoitinkorjaamossa pari kesää töissä. Olisinkohan innostunut musiikista niin paljon ilman häntä, tätä elämän musiikkoa?

Iida harjoitteli kitaran soittoa itse ja oli todella innostunut. 
– Sormet paloivat heti koulun jälkeen mennä kotiin soittamaan kitaraa, jäin siihen koukkuun.

Tie Slovakiasta

Taitelijanimi Iida Umpikuja syntyi Slovakiassa, jonne artisti meni suorittamaan lukion jälkeen EVS-vapaaehtoisohjelmaa ja asui maassa vuoden työskennellen keramiikkapajalla sokeaa opettajaa ja harrastamaan tulleita lapsia auttaen. Slovakiassa hän tapasi myös suomalaisen pojan, joka pyysi paikalliselle festivaalille soittamaan.

– Oli selvää, että en halua esiintyä nimelläni Iida Leppänen, piti keksiä muuta. Mietin tiesymboliikkaa. Umpikuja tuntui hauskalta. 
Tienviitoittajana nimelle Umpikuja pitää esimerkiksi performanssitaiteilija Irma Optimistia ja kuvataiteilija Miina Äkkijyrkkää. Vahvoja mielikuvia, jotka jäävät mieleen. Taiteilijan ura Umpikujalla ei silti ollut suunnitelmissa.

– Vain se yksi keikka Slovakiassa. Ei ollut muita tavoitteita. Olin tehnyt musiikkilukiossa parin bändin kanssa musiikkia, joissa oli soitettu biisejäni. Slovakissa olin yksin, tein itse biisejä. Ja Slovakiassa ostin ensimmäisen oman kitarankin, tätä ennen soitin äitini kitaraa.

Umpikuja esiintyi pienessä asuinkaupungissaan Dubnica nad Váhomissa muutamille kavereilleen.
– Oli vapaa-aikaa vieraassa maassa, itsetutkiskelua ja tunnemyräkkää, joten oli tosi hyvä soittaa ja purkaa tunteita omalla äidinkielellään.

Musiikkia ei voi pakottaa

Turkuun palattuaan Iida Umpikujan ystävä, joka järjesti Läsnäolopakko-festivaalia, pyysi soittamaan sinne koska eräs esiintyjä oli perunut.

– Tämän jälkeen keikkakutsuja alkoi tulla, minua pyydettiin – ei tarvinnut tyrkyttää. Se on ollut luottamuslause ja itse ollut ymmärtänyt, että tässä on hyvä juttu. Ei ole tarvinnut kurkotella minnekään, eikä miettiä, mihin haluan päästä musiikillani.

Miten kappaleet sitten syntyvät paljon kertovine tarinoineen? 
– Soitan kitaraa ja laulan siihen päälle, Umpikuja nauraa.
– Olen saattanut kirjoittaa paperille sanoitusideoita ja saatan yhdistellä niitä melodiahahmotelmaan ja siitä lauluni alkavat muodostua. Yhä enemmän kirjoitan oman itseni kautta rehellisesti omasta elämästäni. Melkein pelkästään epäonnistuneesta rakkaudesta, tavalla tai toisella, hän virnistää.

Vasemmistolaiset arvot kotoaan saanut ja monissa Vasemmistonuorten tilaisuuksissa esiintynyt muusikko yllättää kuulijansa epäpoliittisuudellaan.
– Minulla ei ole niinkään yhteiskunnallisesti sanottavaa. Tykkään tehdä minua koskettavista asioista lauluja, vielä ei ole tullut yhteiskunnallisia teemoja. Musiikki on juttu, jota teen hyvänä asiana elämässäni. En halua pakottaa sitä mihinkään.

Riston koulussa

Ensin Iida Umpikujalta muodostui käsintehdystä demonauhasta tehty levy, jota myytiin keikoilla ja sitä Umpikuja lähetteli myös eri levy-yhtiöihin.
– Plastic Passion vastasi, että he haluavat julkaista levyni. Lähdimme demobiiseistä liikkeelle, vähän vain paranneltiin niitä. Mikko Tirri eli Mikko Mies soitti ja vastasi tekniikasta. Mikon olohuoneessa myös äänitettiin sillä fiiliksellä, että tehdään kiva levy, joka sai nimekseen Iida Umpikuja.

Vastaanotto keikoilla suorasti ja välittömästi sanoituksensa hakevalle artistille oli kehuva. Mutta Umpikuja toteaa, ettei levyn kauppaaminen ollut se juttu. Keikalla käyneet ostivat levyä, ja niillä sitä eniten myytiin. Loppuun.
– Keikat ovat työmaa, jolla tykkään olla. 
Toisen kesällä julkaistavan levynsä Musta aukko Umpikuja äänitti joulukuussa 2013.

– Suurin osa biiseistä on tosi vanhoja, ja biisejä oli jo valmiina kun ensimmäinen levy ilmestyi. Selvää oli, että halusin tehdä toisen levyn. Oli paljon hyviä biisejä, joita olin keikoilla soittanut ja tiesin että ne toimii. 
Umpikuja sai tänä keväänä Emma- ja Teosto -palkinnon saaneen Riston eli Risto Ylihärsilän tuottamaan toisen levynsä. Tuttavuus alkoi Myspacen kautta, kun Risto kehaisi Umpikujan kappaleita.

– Olin suuri Risto-fani, niin se oli todella iso juttu! Viime keväänä meillä oli Kouvolassa sattumalta yhteiskeikka. Silloin olin palannut pitkältä lomalta Berliinistä, ja valmis ryhtymään toimeen. 
Umpikuja rohkaisi itsensä ja kysyi häneltä, voisiko Risto tuottaa levynsä. 
– Kysyin tämän alkuillasta, ennen kuin oltiin juotu liikaa olutta, Iida nauraa ja jatkaa kertoen yhteistyön sujuneen saumattomasti.
– Tunnelma oli rento ja luonteva. Syntyi saakelin hyvä levy!

Risto oli hänelle unelmatuottaja. Tulevaisuudelta Umpikuja ei odota mitään. Hän on tyytyväinen ja onnellinen jos musiikki seuraa vierellä.
– Voisin nauttia musiikista ja jos mahdollista, voin sillä tehdä muitakin onnelliseksi.

© Teksti: Juha Säijälä / Kansan Uutiset / Kuva: Minna Kallinen