Työväki puhui suomea kansankodin takapihoilla

Marjaana Lehmonen Nilsson

Sodan jälkeinen Suomi oli köyhyyden ja työttömyyden runtelema maa. Pientiloilla ei riittänyt töitä suurten ikäluokkien edustajille. Varsinkaan Itä- ja Pohjois-Suomen asutustilat eivät rittäneet elättämään perheitä.

Samaan aikaan Ruotsin talous eli kukoistuskauttaan: maa oli välttänyt toisen maailmansodan, teollisuus kukoisti ja jälleenrakennuksen aikana Euroopassa oli kysyntää ruotsalaisille tuotteille. Tämän seurauksena 1960- ja 1970-lukujen Ruotsi kärsi työvoimapulasta. Tehtaiden ja telakoiden edustajat lähtivät rekrytointimatkalle köyhään itänaapuriin. Värvärit saivat bonuspalkkoja, jos onnistuivat tuomaan työntekijän mukanaan Suomesta.

Lähes puoli miljoonaa suomalaista päättikin pakata laukkunsa täyteen näkkileipää ja kahvipakketteja ja muuttaa Suomenlahden toiselle puolelle. Suomalaiset olivat aikansa elintasopakolaisia, kielitaidotonta ja matalasti koulutettua työväestöä. Miehet menivät Volvon tehtaille, naiset hoitoalan töihin. Kielimuuri painoi, koti-ikävä sitäkin enemmän.

Myös Marjaana Lehmonen Nilsson, 64, lähti töiden perässä noin 40 vuotta sitten. Hänen tarinansa oli kuitenkin erilainen: yhteiskuntatieteiden opinnot Turussa jäivät kesken, kun hän lähti kesätöihin ja tapasi ruotsalaisen miehen. Tarkoituksena oli lähteä vain käymään, mutta Lehmonen Nilsson on kesätyömatkalla edelleen. Hän kouluttautui Ruotsissa kansankorkeakoulun opettajaksi ja kääntäjäksi. Kansankorkeakoulut vastaavat suomalaisia työväenopistoja. Lehmonen Nilsson laskee tehneensä ainakin 20 erilaista työtä. Hän työskenteli pitkään Ruotsin televisio SVT:n suomalaisessa toimituksessa, jossa käännettiin uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Korkeakoulutuksesta huolimatta hänkin sai aikanaan kokea ruotsalaisen yhteiskunnan rasismin omissa nahoissaan:

”Työssä piti olla määrätietoinen joka tilanteessa, vedota lakiin ja vaikuttaa asenteisiin.”

Lehmonen Nilsson on seurannut vähemmistöjen aseman kehittymistä koko uransa ajan. SVT:n toimittajauransa jälkeen hän työskenteli vähemmistökoordinaattorina Haningen kunnassa Tukholman ulkopuolella.

Kansankodin historia ei ole niin auvoinen kuin sen monikulttuurisesta kaupunkikuvasta voisi päätellä. Saamelaiset ja romanit kokivat kovimman kohtalon, mutta Lehmonen Nilssonin mukaan ”suomalaistenkin kalloja mitattiin. 1970- ja 1980-luvuilla perustetuissa luokissa suomalaistaustaiset laitettiin omiin karsinoihinsa. Joskus oli jopa aita välissä”, hän kertoo.

Ajankuvaan kuului rotuoppi ja kansojen luokittelu etnisyyden perusteella ”alempiarvoisiin rotuihin”. Etenkin kieli erotti vähemmistöt valtaväestöstä, ja Ruotsi oli pitkään kansakunta, jossa oli virallisesti ”yksi kansa, yksi kieli”: ”Tornionjokilaaksossa meänkieltä puhuvia lapsia kiellettiin puhumasta kieltään ja heitä jopa lyötiin, jos he puhuivat välitunneilla keskenään. Vielä 1990-luvulla äideille sanottiin neuvolassa, että on parempi, että puhut lastesi kanssa ruotsia. Äidinkielen merkitystä ja vahvistamista ei ymmärretty ollenkaan. Siinä oli kolonialistisia ja puhtaasti rasistisia asenteita. Jos äidinkieli oli saksa, ranska tai englanti, näitä neuvoja ei nimittäin annettu.”

Kieli on luokkakysymys

Lotta Weckström kertoo ruotsinsuomalaisia käsittelevässä tutkimuksessaan Suomalaisuus on kuin vahakangas seuraavan esimerkin 2000-luvulta. Kolmen pienen lapsen ruotsinsuomalainen isä puhui suomea lapsilleen. Hänen ruotsalainen työkaverinsa kuuli tämän ja tokaisi: ”Miksi ihmeessä puhut lapsille siivoojanaisten kieltä, jolla ei voi tehdä kuin korkeintaan kolmen sanan lauseita?”

Suomen kieli rinnastetaan edelleen kouluttamattomaan työväenluokkaan ja sosiaalisiin ongelmiin. Suomesta tulleet maahanmuuttajat olivat nimen omaan työväkeä, jonka tapoja ja kulttuuria virallinen Ruotsi halveksui:

”Työväenluokkaa kohtaan on monenlaisia ennakkoluuloja. Ihmisiä, jotka tulivat tänne suurten muuttoliikkeiden aikana, oli helppo mollata, koska monet tulivat Itä- ja Pohjois-Suomesta ja moni ei ollut lukenut mitään vieraita kieliä. Peruskoulua ei ollut Suomessa vielä ennen peruskoulu-uudistusta. Vieraita kieliä opiskeltiin ainoastaan oppikoulussa eivätkä kaikki olleet käyneet edes sitä”, Marjaana Lehmonen Nilsson muistelee.

Tehdastyöhön ja telakkatyöhön palkattiin vahvoja miehiä, ja suomalaiset pärjäsivät siellä huonollakin kielitaidolla. Toisaalta sosiaalisia ongelmia kiistatta oli. Monet miehet joivat. Olivat juoneet jo Suomessa. Iltapäivälehtien lööpit kirkuivat: ”En finnjävel igen” – ”Suomiperkele iski taas”, kun lähiössä oli ollut uusi pultsareiden puukkotappelu. Myytti kansankodin takapihalla kaatokännissä tappelevista suomalaisista istuu edelleen syvässä.

Talouden rakennemuutos koetteli myös Ruotsia 1990-luvusta alkaen. Työväenluokkaisille miehille tehdasteollisuuden alasajo ja työttömyys oli paljon vaikeampaa kuin naisille, koska naiset kouluttautuivat helpommin uudelleen ja vaihtoivat ammattia. Lehmonen Nilsson kertoo pitäneensä työttömäksi jääneille rakennustyöläisille uudelleenorientoitumiskursseja, joilla istui paljon suomalaisia. Yksi heistä kertoi perusteluksi kielitaidottomuudelleen seuraavaa: ”Ei me olla tänne puhumaan tultu, vaan töitä tekemään”, Lehmonen Nilsson kertoo.

Hän sanoo, että suomalaisten alkoholinkäyttö on kuitenkin vanha myytti: ”Olen asunut täällä 40 vuotta. Alkoholinkäytössä ei ole suomalaisten ja ruotsalaisten välillä suuria eroja.”

Lehmonen Nilsson jatkaa: ”Kieliin ja vähemmistöihin kohdistuva sorto on ollut rankkaa ja se on johtanut siihen, että kieltä ei ilman muuta siirretty uusille sukupolville. Joissakin kunnissa asuu edelleen ruotsinsuomalaisia, jotka häpeävät suomalaisuuttaan ja silloin ei tietenkään vaadita suomenkielisiä palveluita. Häpeä johtuu asenteista, jota he ovat kokeneet ympärillään. Myös Lehmonen Nilsson kertoo joutuneensa selittämään asiaa jatkuvasti, kun hänen lapsensa olivat pieniä: ”Sain jatkuvasti selittää samoille ihmisille, miksi puhun suomea tyttäreni kanssa.” Hän jatkaa: ”Se vaikuttaa lapseen, jos huomaa, että toinen kieli on sellainen, jota pitää puolustaa ja selitellä.”

Uusi vähemmistölaki on voitto

Ruotsissa on viisi virallista vähemmistökieltä: saame, meänkieli, jiddiš, romanikieli ja suomi. Jiddiš on aškenasijuutalaisten puhuma kieli, jota on puhuttu Ruotsissa 1700-luvusta lähtien. Vähemmistöt ajoivat määrätietoisesti vähemmistölakia, joka vihdoin astui voimaan vuonna 2013.

”Tavallaan vähemmistöjen aseman tunnustaminen on myöhästynyt anteeksipyyntö valtiovallan taholta”, Marjaana Lehmonen Nilsson sanoo nyt.

Lain hyväksymisen jälkeen Ruotsiin muodostettiin suomenkielinen hallintoalue, johon kuuluu 50 kuntaa. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan asu tällä alueella, joten monet kunnat anoivat liittymistä alueeseen. Niin myös Haninge, jonka kaksikielisenä virkamiehenä Lehmonen Nilsson työskenteli. Hänen tavoitteenaan oli saattaa uusi kielilaki täytäntöön. Tärkeintä oli saada lainmukaiset suomenkieliset palvelut, etenkin kaksikielinen peruskoulu ja vanhustenhoito. Ruotsissa asuu paljon juuri suurten ikäluokkien suomenkielisiä vanhuksia, jotka tulevat tulevaisuudessa tarvitsemaan palveluita. ”Näille sukupolville pitäisi saada hoitoa omalla kielellä. Jos tulee dementia, aikuisena opittu kieli usein häviää”, hän muistuttaa.

Vaikka virkamiestyö on vaatinut tarmoa, selvityksiä selvitysten perään ja lukuisia periruotsalaisia kokouskahveja, fikastunder, Lehmonen Nilsson sanoo työn tuottaneen tulosta. Hän kiittelee työnantajansa päätöstä ottaa poliittiset päätöksentekijät mukaan kielilain täytäntöönpanossa:

”Haningen kunnassa tehtiin mielestäni viisaasti. Heti alussa kunnanhallitus päätti, että neuvonpitoryhmiin kuuluu myös poliitikkojäseniä. Edustettuina olivat suunnilleen ne puolueet, jotka istuivat valtuustossa, paitsi ruotsidemokraatit. Se, että poliitikot ovat olleet mukana alusta asti, on ollut menestystekijä. Eihän silloin tapahdu mitään, jos poliitikot eivät johda asiaa. Kunnat ovat poliittisesti johdettuja organisaatioita.”

Ruosutausta on ylpeydenaihe

Ruosut eli ruotsinsuomalaiset ovat nykyisin merkittävissä asemissa. Ruotsin menestyneimmän rockyhtye Kentin jäsenistä Markus Mustonen ja Sami Sirviö ovat ruotsinsuomalaisia. Anna Takanen on Tukholman kaupunginteatterin taiteellinen johtaja, Ruotsin keskuspankin pääjohtaja Stefan Ingves on ruosu. Räppäri Adam Tenstalla on gambialainen isä ja ruotsinsuomalainen äiti, samoin taitelijanimeä Näääk käyttävällä Matar Henrikki Samballa.

Ruotsi on yhä monikulttuurisempi yhteiskunta, jonne tulee uusia maahanmuuttajaryhmiä entisten lisäksi. Hänen mukaansa vanhojen vähemmistöjen saavutukset auttavat myös uusia: ”Jos oma äidinkieli on vahva pohjalla, oppii helpommin myös ruotsia. Siitä minulla on todisteita, sillä olen opettanut ihmisiä sadasta eri maasta.”

Yhteiskuntaan integroituminen käy helpommin, kun maahanmuuttaja tuntee, että hänen kulttuuriaan ja kieltään arvostetaan. Marjaana Lehmonen Nilsson kertoo esimerkin Haningesta: ”Äänestysaktiivisuus on tietyillä maahanmuuttajavaltaisilla alueilla hyvin alhainen. Tämä tarkoittaa demokratiavajetta. Kun ihminen tulee tänne ja hänet nähdään lähtökohtaisesti ongelmana, ei ole ihme, että ei halua olla mukana yhteiskunnassa.”

Oman kielen ja kulttuurin vahvistaminen on tärkeää: ”Oman kulttuuritaustan vahvistaminen edesauttaa, että tuntee kuuluvansa tähän maahan ja tuntee solidaarisuutta yhteiskuntaa kohtaan.”

© Teksti ja kuva: Juha Säijälä / Kulttuurivihkot