Ylioppilasteatteri lopetti trilogiansa kylmään totuuteen: “Matkaamme pimeyteen”

"Ideologia tulee selväksi, valtuutettujen vähäinen valta käy korviin." Kuva: Ylioppilasteatteri.

Ylioppilasteatterin valtuustotrilogia sai päätöksen Helsingin kaupunginjohtajan Jussi Pajusen syntymäpäivänä 5. syyskuuta. Kokoomuslainen kaupunginjohtaja ideologioineen nostettiin trilogian viimeisen osan Valtuusto III – Uusi etulinja pääosaan. Päivänsankari löytyi ensi-iltayleisön eturivistä.

Kaikki tiesivät mitä odottaa, niin Pajunenkin. Roolijako oli arvattavissa. Ohjaaja, käsikirjoittaja Susanna Kuparinen oli edellisten osien tapaan työstänyt käsikirjoituksen todellisista keskusteluista, joita valtuustossa viimeisen vuoden aikana on käyty. Näytelmä on toteutettu nopeasti, tapahtumat ovat vielä tuoreessa muistissa. Aikataulun huomioonottaen kokonaisuus on eheä, vaikka läpikäytävää materiaalia on kertynyt tuhansia sivuja.

Idiotismin uuvuttavassa kolmannessa eepoksessa, jolle yleisö jaksoi yhä nauraa, käydään säästelemättä Jussi Pajusen henkilöön; samoin kuin hän käy asiakkaiden kimppuun. Asiakkaiden, joita valtuutettu Sirpa Puhakka (vas) yrittää muuttaa kaupungin strategiapaperin kielenkäytössä asukkaiksi, siinä jopa onnistuen. Puhakan saavutus tuntuu olevan illan suurin.

Kuparinen piirtää kokoomuksen Pia Pakarisesta, opetuslautakunnan suomenkielisen jaoksen puheenjohtajasta, yllättävän pehmeän kuvan hänen blogitekstiensä perusteella. Pakarinen yrittää selvittää Pajusen leikkauslistan vaikutukset kouluihin, ja miettii voisiko tehokkuutta mitata jollain muullakin kuin vain koulutilan neliömäärällä oppilasta kohti: vaikka työllistymisellä tai sillä kuka ylipäätään on elossa kolmikymppisenä.

On lohduttavaa nähdä kokoomukseen kuuluvan myös muutaman hölmön, jotka kuvittelevat pystyvänsä puolueessaan ajamaan ihmisten asiaa. Toisessa yhteydessä näytöstä tämä on jo todistettu toiseksi: vain tase määrää liiketoiminnassa. Ja sellaiseksi kokoomus Helsingin haluaa. Marttiina Myllylän roolisuoritus Pia Pakarisena kuin myös keskustan Laura Kolbena on vaikuttava. Uuvuttavan tyhjänpäiväinen, mutta hyvää tarkoittava kierros kaupunginjohtajapuoluetoverinsa lakkautuslistan kouluissa välittyy Myllylän ansiosta kaunistelematta, mutta kohteliaasti.

Jussi Pajusta pannaan niin rumasti kuin odottaa sopii. Kerronta on tiivistä, kuuteen osioon jaettua. Ainoassa hajanaisen pitkässä kappaleessa Pajunen keikkuu alaikäisenä huumeiden parissa, joista hän myös saa tuomioita. Myöhemmin teini-ikänsä syrjäytymisvaaran piikkiin huumesekoilut Helsingin Sanomissa pistävä Pajunen pannaan pössyttelemään yhä – sikaria. Ja yleisöllä on hauskaa. Katsoja miettii, ovatko nämä kokonaisuuden kannalta tarpeellista kertoa, sillä ainesta perusteltuun herjaan on liikaa muutoinkin.

Ideologia tulee selväksi, valtuutettujen vähäinen valta käy korviin. Pajunen on äkännyt voivansa toteuttaa ideologiaansa kuuluvan palveluverkoston alasajon talouskriisin varjolla. Kaupungin liikelaitoksen Palmian yhtiöittämisestä varoittaneen Tuomas Rantasen (vihr) kommentit kaikuvat vasemmistoliittoa myöden kuuroille korville. EU:n komission vaatimus yhtiöittämisestä saapuu päätöksestä muutaman viikon päästä.

Valtuusto III:n aikana vain Yrjö Hakanen (skp) jättää eriäviä mielipiteitä ja ponsiesityksiä. Mutta kukaan ei voi Pajuselle mitään. Hakanen on ainoa, joka tuodaan Rantasen ohella jokseenkin selkopuheisena ja suoralinjaisena valtuutettuna. Tuntuu, että olemme jo kuulleet kaiken, esimerkiksi Osku Pajamäen (sdp) epätoivoiset vakuuttelut poliittisesta voitostaan lauseen muuttuessa strategiapaperilla suunnitelmasta vain selvittämiseksi.

Vaikka näin ei ole. Valtuusto suoltaa kokous kokouksen perään yhtä samaa absurdia materiaaliaan. Siksi yllättävyyden puutteesta kärsivän trilogian päätösosan ensi-illan mielenkiintoisimmaksi anniksi jää seurata Jussi Pajusen, Sirpa Asko-Seljanvaaran (kok) ja Yrjö Hakasen reagointia yleisössä näytöksen kuluessa. Väliajalla eräskin esitykseen päässyt poliitikko totesi tämän olevan jo kiusallista. “Onhan ne totta mitä tuolla puhutaan, että niinhän me on sanottu, mutta kun sitä noin teatterin keinoin liioitellaan niin kuulostaahan se kauhealta.”

Saman voikin kokea keskiviikkoisin Vanhalla Raatihuoneella, karummin dramatisoituna. Absoluuttisena totena, sillä valtuuston kokoukset ovat kaikille avoimia. Teksti itsessään ei välttämättä kaipaisikaan ylioppilasteatterin perinteitä kunnioittavaa, näin vahvaa sovitusta. Silti, vaikka sen päämäärä lieneekin havahduttaa kaupungin asukkaat kiinnostumaan omista asioistaan – ja se on aina sallittua ja hyvää.

Huonon huumorintajun omaavalle on toki yhä ilo saada kuulla totuuksia siitä, miten sinun ja minun verovaroja kohdellaan; miten säälittävä otos on päässyt päättämään elinympäristöstämme; miten ihminen on erkaantunut ympäröivästä todellisuudesta, jossa rakennettiin vielä taannoin – muutama sukupolvi sitten – yhteiskuntaa sen jäsenille. Ylioppilasteatterin kuoron tulkitseman Veteraanin iltahuudon myötä trilogia lyö loppuaan: “Taattoa muista sä silloin / askel jo uupunut on, / lapset ja lastemme lapset, / teidän nyt vuoronne on.”

© Teksti: Juha Säijälä / Tiedonantaja / Kuva: Ylioppilasteatteri