Minä en usko – kolumni

Ajankohtaisen kakkosen toissatiistainen Homoillaksi nimetty keskusteluohjelma on saanut aikaan tervetulleen debatin seksuaalivähemmistöjen asemasta evankelisluterilaisessa kirkossa.

Kirjailija Jari Tervo nimesi Uuden Suomen puheenvuorossaan kristillisdemokraattien puheenjohtajan Päivi Räsäsen ja Tampereen piispan Matti Revon ihmisvihaajiksi. Syystäkin. Heidän uskonsa perustana ei ole lähimmäisenrakkaus vaan pohjattoman sokea viha; heille huomautettakoot, että Jeesuksen opetukset ”älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” ja ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” ovat edelleen voimassa.

Jos Ajankohtaisessa kakkosessa oltaisiin haluttu päästä eteenpäin jankkaamasta onko homolla todella ihmisarvo, olisi keskustelusta voitu tiputtaa jokapaikan (ääni)torvi Päivi Räsänen jo viimein pois. Kehotusta “nainen vaietkoon seurakunnassa” soisikin noudatettavan Räsäsen kohdalla – ja luulisi Päivinkin tämän raamatun sanatarkkaa erehtymättömyyttä painottavana hyväksyvän.

Arkkipiispa Kari Mäkinen ehti jo virkkomaan, että ”on aika käydä keskustelua homoseksuaalisuudesta toisia kunnioittaen ja kuunnellen.” Ajatus on kaunis ja toive hyvä. Mutta miten käydä kyseistä keskustelua Räsäsen tai Revon kanssa? Arkkipiispan luulisi ymmärtävän, että tätä keskustelua on tuloksetta yritetty jo vuosikausia. Mäkisen viesti näyttääkin olevan, että homoja saa yhä lyödä ”moniäänisyyden” nimissä Raamatulla. Kirkon johdon on viimein ryhmittäydyttävä opinkiistan jollekin puolelle ja kerrottava kannastaan yksituumaisesti. Venkoilu ei enää auta.

Minä en kristittynä usko, että eroamalla seurakunnasta parantaa millään tavoin seksuaalivähemmistöjen asemaa kirkossa. Muutos lähtee sisältä päin.

Terve merkki sen sijaan on, että “tapauskovaiset”, jotka kuuluvat kirkkoon vain kirkkohäiden toivossa tunnustamatta uskoa, ovat nyt lähteneet kyseenalaistamaan kirkkoon kuulumistaan ja eronneetkin seurakunnastaan. Mihinkään kun ei kannata kuulua vain tavan tai perinteen vuoksi. Mutta heidän, jotka kristittyinä kuuluvat seurakuntaansa uskossaan, on surullista nähdä jättävän yhteisönsä ja antavan näin Räsäsen edustamalle marginaalille tilaa.

Kristityt voivat vaatia kasteen, ripin, vihkimisen tai hautaan siunaamisen toimittamaan sellaisen seurakuntansa palvelijan, joka on sitoutunut noudattamaan ja ajamaan yhteisössään perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Itse en käy naispappeutta tai homojen siunaamista vastustavien pappien suorittamissa jumalanpalveluksissa ja teen tämän säännöllisesti seurakunnalle selväksi.

Kirkko ei vielä ole lähestulkoonkaan seurakuntansa näköinen. Minä uskon, että suurin osa sen jäsenistä on humaaneja, ihmisoikeudet tunnustavia ihmisiä. Tämän enemmistön on tehtävä vihdoin vallankumous kirkossaan, ja saatettava yhteisö näin 2000-luvulle.

Olen Homoillan jälkeen ollut hämmentynyt ja häpeissäni. Pyydän kristittynä anteeksi seurakunnastani kantautuvan yhä ääniä, jotka eivät ole ihmiselle kuuluvia. Minä en usko Jumalankaan niitä hyvyydessään hyväksyvän.

Juha Säijälä
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja.

Kolumni on julkaistu Tiedonantajassa 22.10.2011.

© Teksti: Juha Säijälä